Oven sulkeutuessa, lukon loksahdukseen havahdun.
Huomaan taas luvun elämäni kirjasta loppuun luetun.
Surua kannan sisuksissani,
kyyneleitä märkivässä haavaisessa sielussani.
Voiko itseänsä enää suuremmin inhota ja halveksia,
kuin nyt teen ja kaatopaikalla tunteiden ympäriinsä kuljeksia.
Vaikeroiden suunniltani, samalla itseäni soimaten,
muistan, rakkaaltani syytöksiä koskaan kuullut en.
Mikä sitten tekemään tempun sai sellaisen,
jolla taivas niskaan putosi kahden rakastavaisen.
Ihmeissäni matkaa jatkan, yksin vastuuni kannan.
Selitystä löydä teolleni en, olenhan vain
ymmärtämätön ihminen.
Matkani vie minne, kuka siitä kiinnostuiskaan.
Taakkaani raahaten kuljen minne kuljen.
Silti leukani tuulta päin nostan ja vielä ylemmäs hihkaan:
"Ruoja minkä kohtalon annoit".
Runot sadut vitsit ja laulujen sanat: AarreRunot.com
|
Kirjoituksen herättämiä kommentteja, ajatuksia, rakentavaa palautetta, kehuja ...
0 kommenttia (kommentoi)